Historiaa ennen autismi-diagnoosia

Veli Juniper

Bartolomé_Esteban_Murillo-_Brother_Juniper_and_the_Beggar
Bartolomé Esteban Murillo- Brother Juniper and the Beggar

 

Pyhästä Fransiskus -munkista kertovassa legendassa 1300-luvulta (saatavilla englanninkielinen versio: “Little Flowers of St. Francis of Assisi”) löytyy yksi varhaisimmista kuvauksista autismin kaltaisesta käyttäytymisestä. Kyseessä on tarina yhdestä Pyhän Fransiskuksen nöyrimmästä ja kiihkeimmästä seuralaisesta, Veli Juniperista.

Tarinan nimi on: “Kuinka Veli Juniper katkaisi sian jalan antaakseen sen sairaalle uskonveljelle”. Tarinassa Veli Juniper vierailee sairaan uskonveljen luona luostarissa nimeltä St Mary of the Angels. Veli Juniper kysyi sairaalta, voisiko hän tehdä jotain tämän hyväksi. Sairas mies vastasi, että hänelle olisi suureksi lohduksi, jos voisi saada sian jalan syödäkseen. Veli Juniper vastasi viivyttelemättä sairaalle, että jättäisi asian hänen huolekseen. Hän saisi sellaisen heti. Veli Juniper siis lähti ja otti veitsen keittiöstä. Hengen kiihkossa hän meni metsään, missä sikoja oli laitumella. Heti, kun hän oli saanut kiinni yhden, hän leikkasi siltä jalan ja lähti juoksemaan takaisin, jättäen sian virumaan jalka leikattuna. Palattuaan luostariin Veli Juniper pesi huolellisesti sian jalan, ja ahkerasti valmisti ja keitti sen. Sitten hän vei sian jalan sairaalle miehelle, joka söi sen innokkaasti. Samalla Veli Juniper kertoi miestä viihdyttääkseen siitä, miten oli sian jalan hankkinut.

Sian omistaja kuultuaan tapauksesta suuttui ja meni vihaisena luostariin. Munkit yrittivät rauhoittaa häntä, mutta hän ei tyyntynyt. Veli Juniper kutsuttiin paikalle. Hän ei ymmärtänyt tehneensä mitään väärää, vaan armeliaan teon, täyttäessään sairaan uskonveljen pyynnön. Lopulta omistaja ymmärtäessään Veli Juniperin vilpittömyyden lankesi hänen jalkojensa juureen ja pyysi kyynelsilmin anteeksi tekojaan uskonveljiä kohtaan. Sitten hän meni ja tappoi sian ja lahjoitti sen uskonveljille.


Siunatut hullut

Vasily_blazh
Blessed Basil of Moscow

 

Venäjän ortodoksisessa kirkossa on kunnioitettu poikkeavasti käyttäytyviä henkilöitä. Heitä kutsuttiin Kristuksen tähden houkiksi (jurodivyi). Heistä käytettiin myös nimityksiä pyhät hullut tai Jumalan hullut. He heittäytyivät hulluiksi oman ja lähimmäistensä pelastuksen tähden. Heillä esiintyi epilepsiaa, tavaroiden heittelyä, huutokohtauksia ja outoa puhetta. Ajateltiin, että heillä oli poikkeavia henkisiä kykyjä kuten selvännäkemisen lahja. He erottuivat muista pukeutumisellaan ja puheillaan. He rikkoivat normeja ja käyttäytymissääntöjä. Houkkia esiintyi eniten 1400–1650 välisenä aikana.

 

 

 

 

 

 

 

 


Victor

Victor,_the_salvage_of_Aveyron,_end_XVIIIe
Victor, the salvage of Aveyron

 

Hänet löydettiin 1797 harhailemasta Ranskasta lähellä Toulousea olevasta Aveyronin metsästä, jonka mukaan häntä kutsutaan myös Aveyronin villiksi pojaksi. Victor oli löydettäessä 10- tai 11-vuotias ja hänen arveltiin eläneen koko lapsuutensa yksin metsässä. Nuori lääketieteen opiskelija Jean-Marie Itard alkoi työskennellä hänen kanssaan intensiivisesti vuodesta 1801 lähtien. Vaikka hän oppikin ymmärtämään jonkin verran puhetta, ei hän osannut puhua kuin pari sanaa.

Kuvaukset hänestä vastaavat nykyaikaisia kuvauksia autismin diagnoosin saaneista lapsista. Hän käveli ja liikkui ketterästi. Hän oli kykenemätön sosiaaliseen kontaktiin ja hänellä oli sensorista poikkeavuutta. On mahdollista, että hänellä on jo hylättäessä ollut autismi. Victor eli 40-vuotiaaksi ja ehti oppia sosiaalisessa elämässä tarvittavia taitoja kuten pöytätapoja, vaatteiden pitämisen ja joukossa liikkumisen.

 

 


Kaspar Hauser

Kaspar_hauser
Kaspar Hauser

 

Suutari löysi Kaspar Hauserin vuonna 1828 Saksasta Nürnbergin kaupungista kaduilta harhailemassa. Löydettäessä hän oli noin 16-vuotias. Hän käveli laahustaen eikä ymmärtänyt sanoja eikä asioiden yhteyksiä. Kaupunki adoptoi hänet. Löydettäessä pojalla oli kaksi kirjettä. Toinen oli hoitajalta, jolle Kasparin äiti oli pojan luovuttanut hoidettavaksi. Kirjeessä hoitaja sanoi, ettei voinut enää huolehtia pojasta, koska hänellä oli jo kymmenen lasta. Toisessa, vanhemmassa kirjeessä äiti kertoo olevansa naimaton ja pojan isän olevan Nürnbergin kevyestä ratsuväestä. Kaspar Hauser annettiin yliopiston professorin, Georg Friedrich Daumerin, huostaan.

Löydettäessä Kaspar ei syönyt kuin karkeaa leipää ja joi vettä. Hän oli valoherkkä, käveli oudosti, hänen kommunikaatiotaitonsa olivat puutteelliset, puhui vain muutamia sanoja. Hän piti esineiden järjestelemisestä, muisti hyvin tiettyjä asioita ja eli mieluiten yksin. Kaspar Hauser oppi kuitenkin puhumaan nopeasti. Hän oppi myös kirjoittamaan ja piirtämään. Näin hän pystyi kuvailemaan niitä oloja, joissa hän oli elänyt ja mitä hän oli kokenut.

Kaspar kertoi, että häntä oli pidetty pimeässä äänieristetyssä huoneessa tai laatikossa, jossa hän ei mahtunut seisomaan eikä makaamaan suorana. Ruoaksi hänelle oli annettu vain leipää ja vettä.

 


Amala ja Kamala

Orpokotia pitänyt Joseph Amrito Lal Singh kertoo päiväkirjassaan, kuinka hän löysi kaksi tyttöä termiittikeosta, johon sudet olivat tehneet pesän.Tytöt löydettiin Midnaporin maakunnan metsästä Intiasta 1929. Löydettäessä he olivat 1 1/2 ja 8 -vuotiaita. He liikkuivat neljällä raajalla ja söivät mieluiten raakaa lihaa ja maitoa. Tytöt nimettiin Amalaksi ja Kamalaksi. Amala kuoli vuoden kuluttua löytämisestä. Kamala eli yhdeksän vuotta. Amala oppi muutamia sanoja. Kamala kehittyi hitaammin, mutta viiden vuoden kuluttua osasi noin 50 sanaa ja lyhyitä ilmaisuja.

Singh väittää päiväkirjassaan, että orpokodissa nämä kaksi tyttöä osoittivat susimaista käyttäytymistä, joka on tyypillisiä villilapsille. He eivät sallineet itseään puettavan, raapivat ja purivat ihmisiä, jotka yrittivät ruokkia heitä, hyljeksivät kypsennettyä ruokaa ja kävelivät neljällä jalalla. Molemmille tytöille oli kehittänyt paksut kovettumat kämmeniin ja polviin neljällä jalalla kävelemisestä. Tytöt elivät enimmäkseen öisin, heillä oli vastenmielisyys auringonpaistetta kohtaan ja he näkivät hyvin pimeässä. Heillä oli myös tarkka hajuaisti ja tehostunut kuulokyky.

Tytöt nauttivat raa’an lihan mausta ja söivät mieluiten maassa olevasta kulhosta. He näyttivät olevan tunnottomia kylmälle ja kuumalle ja näyttivät olevan ilman inhimillisiä tunteita, paitsi pelkoa. Öisin he ulvoivat kuin sudet, kutsuen “perhettään”. He eivät puhuneet.

Singhin kertomuksen mukaan hän otti vastaan vaikean tehtävän yrittää opettaa Amalalle ja Kamalalle tavallisten ihmisten käyttäytymistä. Amala kuoli vuonna 1921 munuaisinfektioon. Kamala osoitti merkkejä surusta hänen kuolemastaan. Tämän jälkeen Kamalasta tuli helpommin lähestyttävä. Hän oli lopulta osittain sisäsiisti ja tottui muiden ihmisten seuraan. Useitten vuotten kovan työn jälkeen Kamala pystyi kävelemään jonkin verran pystyasennossa. Hän vaihtoi sujuvasti neljälle jalalle, kun hänen tarvitsi mennä jonnekin nopeasti. Kamala oppi puhumaan muutamia sanoja. Hän kuoli 1929 munuaisten vajaatoimintaan.


Genie

Tyttö, jota alettiin kutsua nimella Genie todellisen identiteetin salaamiseksi, löytyi 1970 Los Angelesin esikaupungista Arcadiasta USA:sta. Hän oli elänyt kymmenen vuotta eristettynä suurimman osan ajasta pottatuoliin sidottuna huoneessa, jossa oli kaksi peitettyä ikkunaa. 13 1/2 -vuotiaana tilanne paljastui ja hänet otettiin huostaan. Hän oppi mm. kielen alkeita. Sen jälkeen kehitys lähes pysähtyi.

Genie oli oppinut puhumaan 20 kuukauden ikäisenä ja lääkäri oli sanonut vanhemmille, että hän oli mahdollisesti älyllisesti jälkeenjäänyt. Genien isä lukitsi hänet makuuhuoneeseen. Yöt Genie vietti makuupussissa lukitussa komerossa suu metalliesineellä tukittuna. Jos Genie päästi ääniä, isä löi häntä. Luultavasti tästä johtuen Genie ei osannut kuin muutamia lyhyitä sanoja ja toteamuksia.

Genie löydettiin 13-vuotiaana, äidin lähdettyä miehensä luota. Aluksi hänen arveltiin olevan autistinen. Kun totuus selvisi, Genie vietiin lastensairaalaan ja vanhempia syytettiin kaltoinkohtelusta. Isä tappoi kuitenkin itsensä pian Genien löytymisen jälkeen.

Kun Genietä alettiin kouluttaa huostaanoton jälkeen, hän oppi muutamassa kuukaudessa puhumaan muutaman sanan lauseita sekä pukemaan vaatteet päälleen. Myöhemmin Genie oppi lisää kieltä ja kykeni myös käymään pienimuotoisia keskusteluja ajasta, jolloin häntä kohdeltiin kaltoin. Mikäli hän ei kyennyt ilmaisemaan itseään sanoin, hän saattoi pyrkiä kommunikoimaan piirtämällä kuvia.

Geniestä tehtiin myös dokumentti: “Secret of the Wild Child”.